Sapatti (Shabat – שבת)
Taustaa
”Niin tulivat valmiiksi taivas ja maa kaikkine joukkoinensa. Ja Jumala päätti seitsemäntenä päivänä työnsä, jonka hän oli tehnyt, ja lepäsi seitsemäntenä päivänä kaikesta työstänsä, jonka hän oli tehnyt. Ja Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen, koska hän sinä päivänä lepäsi kaikesta luomistyöstänsä, jonka hän oli tehnyt”, 1. Moos. 2:1−3.
Vaikka sapatti ei ollut alun perin vain juutalaisten juhla, siitä on kuitenkin historian aikana tullut sellainen. Raamatun alussa kerrotaan, että Jumala lepäsi luotuaan maailman ja sääti lepopäivän koko luomakunnalle, ei pelkästään israelilaisille tai juutalaisille. Termi sapatti tulee Mesopotamian muinaisilta kansoilta (alkuperäinen muoto shabatum tai shapatum. Termi ei viittaa vain viikon seitsemänteen päivään, vaan se liittyy aina myös kuun vaiheisiin.
Akkadilainen kalenteri sisälsi 28 päivää, jolloin uusikuu, puolikuut ja täysikuu osuivat aina sapatiksi. Puolikuun sapatti oli vähempiarvoinen kuin uudenkuun sapatti, mutta suurin merkitys oli täydenkuun sapatilla, jota sanottiin sydämen levon päiväksi. Nykyinen juutalainen kuukausi, vaikka onkin lunaarinen eli kuuhun perustuva, sisältää vaihtelevasti 28−31 päivää, eikä siksi ole alkuperäisen mallin mukaan kuun muotoa noudattava. Silti sapattia, joka osui täydenkuun aikaan tai heti sen jälkeen, pidettiin suurena sapattina:
”Juutalaiset pyysivät Pilatukselta, että ristiinnaulittujen sääriluut rikottaisiin ja ruumiit otettaisiin alas, koska silloin oli valmistuspäivä, niin etteivät ruumiit jäisi ristille sapatiksi, sillä se sapatinpäivä oli suuri”, Joh. 19:31.
Pääsiäistä vietetään aina täydenkuun alla. Seuraavana päivänä, kun Jeesus riippui ristillä, oli tulossa sapatti, ja koska se oli ensimmäinen sapatti täydenkuun jälkeen, sitä nimitettiin suureksi sapatiksi.
Sapatin vietto Vanhassa testamentissa
Kerran viikossa vietettävään sapattiin, viikon seitsemänteen päivään, kietoutuvat kaikki Israelin juhlat pienimuotoisella tasolla. Sapatti on lepopäivä samoin kuin juhla- tai pyhiinvaellusaika. Silloin papit esittävät Herralle leivän ja viinin, ja jos lapsi pitää ympärileikata, sapatti ei ole esteenä asialle. Raskasta työtä ja pitkiä matkoja ei kuitenkaan saa tehdä.
Sapatti on voimassa edellisen päivän auringonlaskusta alkaen. Silloin uutta tulta saa sytyttää vain etukäteen sytytetystä liekistä. Sapatin aikana on tapana syödä kolme leipää ja viiniä sisältävää pyhitysateriaa, jotka vastaavat kolmea pyhiinvaellusjuhlaa. Ne syödään perjantai-iltana, sapattipäivän lounaan yhteydessä ja sapatin ilta-aikaan juuri ennen sapatin päättymistä.
Sapatin vietto Uudessa testamentissa ja Jeesuksen elämässä
Juuri Jeesus väitti ensimmäisenä, että sapatti on ihmistä varten eikä päinvastoin. Häntä ympäröivät juutalaiset tulkitsivat väitteen Jumalan nimen ja Tooran keskeisimmän käskyn herjaamiseksi.
Jeesus salli auttaa toisia sapattina, syödä pellolta tähkiä, parantaa sairaita, kävellä pidempiä matkoja, kantaa tavaroita, sylkeä ja tehdä tahtaan (tahnan) sekä suorittaa muita asioita, jotka fariseukset olivat varta vasten kieltäneet. Hänen periaatteensa oli yksinkertainen: jos Toora sallii ympärileikkauksen sapattina, miksei muitakin hyviä asioita saisi tehdä?
Silti nimenomaan Jeesuksen elämässä sapatilla oli paljon syvempi rooli. Jumala sanoi Moosekselle:
”Pitäkööt israelilaiset sapatin, niin että he viettävät sapattia sukupolvesta sukupolveen ikuisena liittona. Se on oleva ikuinen merkki minun ja israelilaisten välillä; sillä kuutena päivänä Herra teki taivaan ja maan, mutta seitsemäntenä päivänä hän lepäsi ja hengähti”, 2. Moos. 31:16−17.
Jos juutalainen juhlakalenteri heijastaa Jeesuksen elämää ja merkitystä Messiaana hyvin tarkasti ja syvällisesti, miten paljon paremmin sen tekeekään Israelille ikuiseksi liitoksi ja merkiksi annettu sapatti, joka tiivistää itseensä kaikki juhlat, profetiat ja lupaukset?
”Sillä hän on jossakin sanonut seitsemännestä päivästä näin: ’Ja Jumala lepäsi seitsemäntenä päivänä kaikista teoistansa’; ja tässä taas: ’He eivät pääse minun lepooni’. Koska siis varmana pysyy, että muutamat pääsevät siihen, ja ne, joille hyvä sanoma ensin julistettiin, eivät päässeet siihen tottelemattomuuden tähden, niin hän taas määrää päivän, ’tämän päivän’, sanomalla Daavidin kautta niin pitkän ajan jälkeen, niin kuin ennen on sanottu: ’Tänä päivänä, jos te kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydämiänne’. Sillä jos Joosua olisi saattanut heidät lepoon, niin hän ei puhuisi toisesta, sen jälkeisestä päivästä. Niin on Jumalan kansalle sapatinlepo varmasti tuleva. Sillä joka on päässyt hänen lepoonsa, on saanut levon teoistaan, hänkin, niin kuin Jumala omista teoistansa”, Hepr. 4:4−10.
Sapatilla siis oli pelastava merkitys Israelin kansalle. Se ei tullut Joosuan kautta, vaan oli tulossa vasta Daavidin jälkeen. Jatkossa kirjoittaja viittaa ympärileikkaukseen, jolla Jumala erottaa synnin ja tekee alastoman ruumiin puhtaaksi:
”Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija; eikä mikään luotu ole hänelle näkymätön, vaan kaikki on alastonta ja paljastettua hänen silmäinsä edessä, jolle meidän on tehtävä tili,” Hepr. 4:12−13.
Lopuksi kirjoittaja puhuu Jeesuksesta ylipappina, joka on pyhitetty kuljettuaan läpi taivasten:
”Kun meillä siis on suuri ylimmäinen pappi, läpi taivasten kulkenut, Jeesus, Jumalan Poika, niin pitäkäämme kiinni tunnustuksesta. Sillä ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä”, Hepr. 4:14−15.
Heprealaiskirjeen kirjoittajalle sapatti, ympärileikkaus ja ylipapiksi pyhittäminen kietoutuvat yhteen. Vaikka kristillisessä perinteessä sunnuntai on vakiintunut pyhäpäivä, historiallisesti katsoen sapatti on todellinen ihmeiden aika. Ensinnäkin palmusunnuntai on itse asiassa palmusapatti, koska itäinen portti, jonka kautta Jeesus ratsasti aasilla Jerusalemiin, ei ollut koskaan auki sunnuntaisin – se oli auki vain sapattina ja uudenkuunpäivänä (Hes. 46:1).
Kun Jeesus riippui ristillä, päivä oli perjantai, ja pääsiäisuhri oli uhrattu. Jos ristiinnaulitsemisen yhteydessä tulisi pimeys, joka kestäisi yli tunnin, se merkitsisi koko kansalle syntiin osallistumista – jos ihminen kuoli puulla roikuttuaan, hänet piti saada alas ennen pimeän tuloa, mitä vaatimusta Jeesuksen tapauksessa ei ehditty täyttää. Merkittävää on, että juutalaiset pitävät auringonpimennystä yön veroisena, jos se kestää yli tunnin. Kun aurinko seuraavan kerran alkoi Jeesuksen kuoleman jälkeen paistaa, oli vielä perjantain-iltapäivä, mutta juutalaisille se oli jo tavallaan seuraava päivä, alkanut sapatti. Jumala sanoi jo Moosekselle, että sapatti on ikuinen liitto ja merkki Hänen ja israelilaisten välillä. Liittoa ei voida solmia ilman verenvuodatusta, ja tuona päivänä liitto solmittiin Jeesuksen omalla verellä.
Mutta kaikki ei tietenkään loppunut tähän. Lyhyen sapatin jälkeen tuli yö, ja sitä seuraavan päivän, ”tavallisen” sapatin yönä Jeesus nousi kuolleista. Miksi juuri silloin?
Juutalaisille pyhin, kallein ja merkittävin aika koko heidän juhlakalenterissaan ei ole pääsiäinen, ei suuri sovintopäivä eikä edes sapatti itse, vaan sapatin päättymisaika (hepr. Motsaei Shabat). Kun Matteus kertoo ylösnousemuksesta, hän mainitsee, että aika oli viikon ensimmäinen päivä ja oli valoisaa. Perinteinen tulkinta, joka liittää tärkeät tapahtumat sunnuntaihin kuuluviksi, käsittää jakeen puhuvan sunnuntaiaamusta. Matteuksen juutalaisesta näkökulmasta katsoen kyse on kuitenkin lauantai-illasta, ajasta, jolloin aurinko oli laskemassa. Tämä aika, jolloin sekä kuu että aurinko ovat vierekkäin taivaalla, on rabbien mukaan Jumalalle mahdollisimman suosiollinen aika antaa tapahtua epätavallisia asioita. Juutalaiset seuraavat taivasta, kunnes kolme tähteä näkyy yhtä aikaa, se on merkki sapatin päättymisestä.
Lauantai-ilta on myös viikon ainoa hetki, jolloin rukousliina taitetaan juutalaisen iltarukouksen jälkeen. Näin seuraava jaekin saa konkreettisen sisällön: ”Simon Pietari meni sisälle hautaan ja näki käärinliinat siellä ja hikiliinan, joka oli ollut hänen päässään, ei pantuna yhteen käärinliinojen kanssa, vaan toiseen paikkaan erikseen kokoon käärittynä”, Joh. 20:6−7. Hikiliinana oli mahdollisesti käytetty Jeesuksen omaa rukousviittaa, tupsullista talitia, jonka yhteen kulmaan oli aikanaan tarttunut verenvuodosta kärsinyt nainen.
Juuri tätä viikon taitekohtaa pidetään erittäin pyhänä. Silloin maailma ikään kuin alkaa uudestaan, palautuu luomisen päivään. Silloin saa sytyttää tulen, ja juutalaiset sytyttävät erottamisen kynttilän (hepr. ner havdala), joka erottaa sapatin tavallisesta päivästä, sunnuntaista, joka kuten näimme alkaa jo lauantai-iltana valoisaan aikaan (Matt. 28:1). Kreikankielinen Matteus ei mainitse sanaa aamu, ainoastaan sapatin päättymisen. Syyriankielinen Uusi testamenti sanoo suoraan, että Maria Magdalena meni haudalle illalla, auringonlaskun aikaan.
Nykyiset viettotavat
Nykyään sapatin vietto keskittyy rukoukseen ja rituaaliseen ateriointiin. Synagogassa Mooseksen kirjoja ja profeettoja luetaan järjestelmällisesti sekä rukoillaan ja lauletaan siddur-liturgiasta. Erityisen mielenkiintoinen on arameankielinen rukous nimeltään Jakum purkan (’Tulkoon lunastus’):
”Tulkoon lunastus taivaalta, armoa ja armahdusta, pitkä elämä ja ruokaa, rauhassa ja taivaan avulla, ruumiin terveys ja suuri valo, jälkikasvu, joka elää kauan, joka ei lakkaa olemasta, joka ei laiskottele sen sijaan, että syventyisi Tooran opiskeluun. Opettajillemme, rabbeillemme, pyhille seurakunnille Israelin maassa ja Baabelin maassa, kaikille johtajille kaikkialla. Ja kaikille opetuslapsille ja heidän opetuslapsilleen, jokaiselle, joka tutkii Tooraa. Siunatkoon heitä maailmankaikkeuden Kuningas, tehköön heidän elämänsä runsaaksi ja pitkäksi. Pelastukoot he kaikesta hädästä, sairaudesta ja pahuudesta. Meidän Herramme, joka on taivaassa, olkoon heille avuksi joka aika. Sanokaamme: Amen!”