Rosh ha-shana (Vuoden alku – ראש השנה) ja Jom kippur (suuri sovintopäivä – יום הכיפורים)
Taustaa
Nykyinen juutalainen kalenteri on monikerroksinen ja heijastaa eri ajoilta olevia traditioita. Rosh ha-shana eli syksyyn sijoittuva uusi vuosi on myöhäinen juhlatraditio.
Juutalaiset viettävät nykyään vuoden alkua pääsiäisen sijasta seitsemännen kuukauden (syyskuun) ensimmäisenä päivänä. Raamattu ei kuitenkaan mainitse tällaista juhlaa. Termi Rosh ha-Shana mainitaan ainoastaan kerran, Hesekielin kirjassa (40:1): ”Meidän pakkosiirtolaisuutemme kahdentenakymmenentenä viidentenä vuotena, vuoden alussa, kuukauden kymmenentenä päivänä, neljäntenätoista vuotena kaupungin valloituksen jälkeen, juuri sinä päivänä tuli minun päälleni Herran käsi, ja hän vei minut sinne.”
Hesekiel ei kuitenkaan puhu vuoden ensimmäisestä päivästä, vaan seitsemännen kuukauden kymmenennestä päivästä, joka itse asiassa on suuri sovintopäivä. Heprean sana rosh tarkoittaa kirjaimellisesti ’pää’, ja se voidaan ymmärtää vuoden tärkeimmäksi ajaksi, jonka huippukohtana on kalenterin loppu eli lehtimajanjuhla. Ennen sitä kansa joutuu puhdistautumaan synneistä, mitä varten on torvien juhla ja suuri sovintopäivä.
Juhlan vietto Vanhassa testamentissa
Tapahtumaketju alkoi uuden kuun päivästä syyskauden alussa. Kun uusikuu havaittiin yötaivaalla, asia kuulutettiin oinaansarvista tehdyillä torvilla − siksi rosh ha-shana tunnetaan myös nimellä hag ha-shofarot, torvien juhlana. Ilmestyskirja viittaa samoihin kuulutustorviin kertoessaan seitsemästä torvea puhaltavasta enkelistä. Kuulutuksen päämäärä oli ilmoittaa kaikkialla Israelissa, että Herran suuri ja peljättävä päivä, vuoden syntien sovittamisen päivä oli lähestymässä. Rabbit uskovat, että sama kuulutus muistuttaa Abrahamin suostumuksesta uhrata Iisak Morian vuorella.
Mistä suuri sovintopäivä alkoi? Mooseksen veljen Aaronin oli sovitettava kansan synnit erämaassa teurastamalla sovintopukki ja härkä. Kun kaksi Aaronin neljästä pojasta lähestyi Herran alttaria vierasta tulta mukanaan, Hänen vihansa heräsi ja kulutti heidät. Tämän seurauksena Aaron ehdotti, että sovitukseksi uhrattaisiin myös kolmas eläin, syntipukki, joka lähetettäisiin erämaahan kuoltavaksi.
Temppelin aikana pyhäkössä oli kaksi ruukkua: yhden päälle oli kirjoitettu kodesh leAdonai (Herralle pyhitetty) ja toisen päälle kodesh leAzazel (Azazelille pyhitetty eli saatanalle, erämaan asukkaalle). Suuren sovintopäivän aamuna ylipappi arpoi kahden pukin kohtalon ruukkujen avulla. Arvotun syntipukin sarviin ja temppelin porttiin sidottiin purppuranvärinen kangas. Valittu vanhus lähti pukki mukanaan erämaahan. Matkan päämääränä oli Jerusalemin kaakkoispuolella sijaitseva Voidellun vuori, mikä kohta oli suurin piirtein yhtä korkea kuin Temppelivuori ja mistä saattoi nähdä sekä Jerusalemin että Kuolleenmeren, joka muistutti Abrahamin vanhurskaudesta ja Sodoman syntisyydestä. Vanhus työnsi syntipukin alas vuorenrinteeltä, ja temppelin porttiin sidottu purppurakangas muuttui itsestään valkeaksi. Talmudissa kerrotaan, että Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen pukit karkasivat vanhuksilta joka vuosi eikä kangas enää muuttunutkaan valkeaksi.
Kun pukki oli työnnetty rinteeltä alas, vanhus nosti pellavaliinan ilmaan. Vuoren lähellä oli lehtimaja, jossa odotettiin tätä merkkiä, ja sisällä lehtimajassa oleva nosti liinan merkiksi seuraavalle lehtimajalle. Matkalla rinteestä temppeliin oli yhteensä kymmenen lehtimajaa, joiden avulla vanhus sai viestitettyä nopeasti Jerusalemiin, että tehtävä oli suoritettu. Silloin ylipappi sai astua sisään pyhäkköön mukanaan sovintopukin ja härän veri sekoitettuina samaan astiaan.
Esiripun edessä oli menora, leipien pöytä ja kultainen suitsukealttari. Jos pääsiäisenä tarjotaan Herralle uusi leipä ja helluntaina täytetään menora vastapuristetulla öljyllä, niin suurena sovintopäivänä on kultaisen alttarin vuoro. Ylipappi suitsutti pyhäkössä Herran edessä kautta vuoden, aamuin illoin. Mutta suurena sovintopäivänä kultainen alttari siirrettiin aikaisin aamulla sisälle Kaikkein pyhimpään, Herran läsnäoloon. Tämä oli vuoden ainoa päivä, jolloin ylipapin sai astua esiripun taakse. Josefus Flavius kertoo, että esirippu oli kirjailtu taivaankappaleilla: tähdillä, kuulla ja auringolla. Esiripun toinen nimi olikin ’taivas’. Tähän viittaa myös Heprealaiskirje 4:14:
”Meillä siis on suuri ylimmäinen pappi, läpi taivasten kulkenut, Jeesus.” Näin ilmestysmajan ja temppelin toiminnan aikana jokainen ylipappi kulki vuorollaan taivasten läpi uhrieläinten veri mukanaan.
Heprealaiskirje kuvaa Kaikkein pyhimmän sisältöä juuri suuren sovintopäivän aikana: ”Siinä oli kultainen suitsutusalttari ja liiton arkki, yltympäri kullalla päällystetty, jossa säilytettiin kultainen mannaa sisältävä astia ja Aaronin viheriöinyt sauva ja liiton taulut, ja arkin päällä kirkkauden kerubit varjostamassa armoistuinta”, Hepr. 9:4−5.
Miksi alttari oli poikkeuksellisesti sisällä? Totuus on, että vaikka ylipappi oli lähempänä Jumalaa kuin kukaan muu Israelissa, ei hänkään saanut katsoa suoraan ja nähdä Jumalaa armoistuimellaan. Tästä syystä hänen tuli suitsuttamalla muodostaa paksu pilvi, joka peitti näkyvistä Jumalan läsnäolon: ”Ja hän ottakoon hiilipannun täyteen tulisia hiiliä alttarilta, joka on Herran edessä, ja kahmalonsa täyteen survottua hyvänhajuista suitsuketta ja vieköön ne esiripun sisäpuolelle. Ja hän pankoon suitsukkeen tulen päälle Herran eteen, niin että suitsutus pilvenä peittää lain arkin päällä olevan armoistuimen, ettei hän kuolisi”, 3. Moos. 16:9−13.
Vasta tämän jälkeen ylipappi heitti veren armoistuimen päälle kansan syntien sovittamiseksi. ”Ja hän ottakoon mullikan verta ja pirskottakoon sitä sormellansa armoistuimen etupuolelle ja armoistuimen eteen hän pirskoittakoon sormellansa verta seitsemän kertaa”, 3. Moos. 16:14.
Tärkeintä on maininta pirskottamisesta armoistuimen etupuolelle ja armoistuimen eteen seitsemän kertaa. Talmudissa kerrotaan, että ylipapin oli pirskottaessaan sanottava näin: ”Ei ylös, eikä alas, vaan niin kuin ristin tehden.” Pirskottaminen armoistuimen etupuolelle muodostaa pystyviivan (”ei ylös eikä alas”), ja toinen liike istuimen eteen muodostaa vaakaviivan (”niin kuin ristin tehden”). Kyseessä on sama merkki, jonka Jumala käski Mooseksen ja israelilaisten sinetöimään ovensa päälle Egyptissä (2. Moos. 12:7, 13, 22). Kun tämä merkki on muodostettu seitsemän kertaa, ylipapin tehtävä sisällä on suoritettu, ja sitten hänen pitää poistua välittömästi − muuten suitsukkeen voimakas tuoksu saattaa vahingoittaa häntä tai jopa tappaa hänet.
Juhlan vietto Uudessa testamentissa ja Jeesuksen elämässä
Yleensä on tapana kuvata Jumalan armoistuinta, liiton arkkua kultaiseksi laatikoksi, jonka kummallakin puolella on kerubi. Istuimen hepreankielinen termi on kuitenkin parochet, joka tarkoittaa pellavasta tehtyä valkeaa liinaa. Tämä liiton arkun peittänyt liina imi itseensä ylipappien pirskottaman veren.
Jeesuksen noustua kuolleista hänen opetuslapsensa katsoivat tyhjään hautaan. He näkivät enkelin hautauskiven kummallakin puolella, ruumiin alustana toimineen kiven kummassakin päässä, ja heidän välissään oli Jeesuksen verinen käärinliina. Näkymä muistutti opetuslapsille temppelin sisäkammion salaisesta muodosta.
Ilmestyskirjassa kuvataan Kaikkein pyhimmän näkymää vielä tarkemmin. Liiton arkku – armoistuin – sisälsi Mooseksen antamat alkuperäiset laintaulut: ”Taivaassa oli ovi avoinna, ja ääni sanoi: ’Nouse ylös tänne.’ Ja katso, taivaassa oli valtaistuin, ja valtaistuimella oli istuja”, Ilm. 4:1−2.
Istuimen alla on Mooseksen antama Toora, jonka avaamisen estää ylipappien verellä pirskottama seitsenkertainen sinetti:
”Ja minä näin valtaistuimella istuvan oikeassa kädessä kirjakäärön, sisältä ja päältä täyteen kirjoitetun, seitsemällä sinetillä suljetun. Ja minä näin väkevän enkelin, joka suurella äänellä kuulutti: ’Kuka on arvollinen avaamaan tämän kirjan ja murtamaan sen sinetit?’ Eikä kukaan taivaassa eikä maan päällä eikä maan alla voinut avata kirjaa eikä katsoa siihen. Ja minä itkin kovin sitä, ettei ketään havaittu arvolliseksi avaamaan kirjaa eikä katsomaan siihen. Ja yksi vanhimmista sanoi minulle: Älä itke; katso, jalopeura Juudan sukukunnasta, Daavidin juurivesa, on voittanut, niin että hän voi avata kirjan ja sen seitsemän sinettiä”, Ilm. 5:1−5.
Tässä näkyy selvästi Jeesuksen keskeinen rooli Kristuksena, Messiaana, ylipappina, joka on läpi taivasten kulkenut, kansan synnit sovittanut, Jumalan läsnäolon onnistuneesti kestänyt ja elävänä myös palannut. Toisaalta evankeliumi kertoo siitä, miten Jeesus oli kääritty purppuravaatteeseen juuri ennen ristiinnaulitsemista, mikä toteuttaa hänen roolinsa myös kansan synnit erämaahan kantavana syntipukkina.
Nykyiset viettotavat
Suuren sovintopäivän aattona ortodoksijuutalaiset pukeutuvat valkoisiin vaatteisiin, mikä viittaa jakeeseen: ”Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne villanvalkoisiksi”, Jes. 1:18.
Koska temppeliä ei enää ole, juutalaiset uhraavat syntipukin korvikkeena kukon, kanan tai kalan talonsa pihalla: ”Tämä on minun sijaiseni,” he rukoilevat, ”tämä on minun takiani, tämä on minun sovintoni. Tämä kukko joutuu kuolemaan, jotta minä saan hyvän, pitkän ja rauhallisen elämän.”
Uhrilla ei ole mitään merkitystä, jos ei pyydä anteeksi tekemiään rikkomuksia. Siksi jokainen juutalainen tekee tiliä itsensä kanssa ja pyrkii muistamaan kuluneen vuoden aikana aiheuttamansa harmit katuakseen niitä ja pyytääkseen niitä anteeksi sekä Jumalalta että mahdollisuuksien mukaan myös rikkomuksen kohteina olleilta henkilöiltä.
Osoitus vilpittömästä katumuksesta on vuorokauden kestävä paasto: ” Sillä sinä päivänä toimitetaan teille sovitus teidän puhdistamiseksenne; kaikista synneistänne te tulette puhtaiksi Herran edessä. Se olkoon teille levon päivä, kurittakaa silloin itseänne paastolla; se olkoon ikuinen säädös”, 3. Moos. 16:30−31. Nykyään paasto alkaa suuren sovintopäivän aattona ja loppuu seuraavan päivän auringonlaskuun. Tuona aikana ei saa syödä eikä juoda.
Syntien sovittamisen päivän uskotaan olevan vuoden ainoa päivä, jolloin taivas on auki (kaksoismerkitys!): Jumala katsoo maailmaa ylhäältä elämän kirja edessään ja seuraa, kuka kääntyy Hänen puoleensa kokosydämisesti, kuka ”ansaitsee” nimensä kirjoittamisen elämän kirjaan. Paavali uskoi, että toistuva, vuorokauden kestävä kääntymys ei ollut enää tarpeellinen, sillä kaikki Jeesuksen uskovien, ”hänen toveriensa nimet ovat elämän kirjassa” (Fil. 4:3).